Kuvassa Kauko Nikula ja Matti Ahola vaihtavat höyrykoneen tiivistettä. Kuva: Jukka Haarala, kameraseura Oulaisten Valovoima.
Kävin katsomassa Savonlinnan Oopperajuhlilla Joonas Kokkosen säveltämän Viimeiset kiusaukset. Oopperan libretto eli teksti kertoo herännäisyyden perustajan, Paavo Ruotsalaisen elämän viimeisistä hetkistä, kuumehoureista ja painajaisista kuolinvuoteella. Tampereen alueoopperan versiosta puuttui omaan makuuni körttiläisyyden nyanssien ymmärrystä ja pienet asiat saivat nivalaisen sieluni parkaisemaan esityksen aikana. ”Ei voi olla Paavon takin liepeissä punaista vuorikangasta. ”
Voimakas reaktioni sai pohtimaan aineettoman kulttuuriperinnön olemusta. Taisin nimittäin tässä Viimeisten kiusauksien versiossa törmätä omaan aineettomaan kulttuuriperintööni tai ainakin sen yhteen osaan.
Lapsuudessani Nivalan Maliskylällä elin eri kirkkojen ja herätysliikkeiden keskellä. Arjessa oli läsnä voimakas ja rikas uskonnollinen elämä. Ja kulttuurielämä. Kylällä oli oma sekakuoro, lapsikuoro ja soittokunta. Juhlissa veisattiin, pidettiin puheita ja kävi paljon väkeä. Kaikki käteltiin. Sekakuoro harjoitteli ja esiintyi kiireisimpänä vuonna liki 90 kertaa. Se on aika paljon pääosin maanviljelijöistä koostuneelle ryhmälle. Lapsuuden erityisiin muistoihin kuuluu kesäiltana ulkona harjoitellut soittokunta, jonka soitto kaikui läpi kylän. Körttiveisuun rytmi tuntuu edelleen koskettavana, kehollisena kokemuksena. Tiettyihin lauluihin liittyy voimakkaasti muisto istumisesta isän sylissä kuoroharjoituksissa. Isän sylissä bassojen hyristessä ympärillä oli turvallista ja ihanaa olla.
Kun muutimme asumaan Ruuskankylälle, muuttui kulttuuri varsin paljon. Työntekemisen arvostaminen ja uurastaminen tulivat tutummaksi. Olen vasta nyt keski-iässä oppinut ymmärtämään, että polveudun osin eteläpohjalaisista maanraivaajista ja paremmasta elämästä haaveilleista torppareista. Tästä eteläpohjalaisten muutosta Kalajokilaaksoon kertookin ensimmäinen kulttuuriperinnöstämme kertovan luentosarjan osuus: luennoitsija Kaija Vähäsöyrinki on tutkinut viisi vuotta aihetta ja julkaisee elokuussa 2025 aiheesta kirjan. Luennoista löytyy lisää tietoa tästä samasta uutiskirjeestä ja Jokihelmen opiston sivuilta.
Tuntuu järisyttävältä tunnistaa omassa toiminnassa esiäitien ja -isien asenteita. Ryhdyn helposti itsekin raivaamaan ja urakoimaan. Yksilöllisyyttä korostavassa ajassamme antaa mittasuhteita sen ymmärtäminen, että olen osa suurempaa kertomusta, tarinani liittyy toisten tarinoihin. Henkilökohtainen aineeton kulttuuriperintöni koostuu siis hyvin monesta erilaisesta aineksesta. Olen valtavan kiitollinen sen rikkaudesta.
Kätteleminen, veisaaminen ja päreenteko ovat aineetonta kulttuuriperintöämme
Mitä sitten onkaan aineeton kulttuuriperintö? Se on kaikkea sitä, mitä me ihmiset teemme. Unesco ja sen jäsenvaltiot allekirjoittivat yleissopimuksen aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta vuonna 2003. Siinä määritellään aineettoman kulttuuriperinnön olevan ”käytäntöjä, kuvauksia, ilmauksia, tietoa, taitoja – sekä niihin liittyviä välineitä, esineitä, artefakteja ja kulttuurisia tiloja – jotka yhteisöt, ryhmät ja joissain tapauksissa yksityishenkilöt tunnustavat osaksi kulttuuriperintöään”.
Missä aineeton kulttuuriperintömme sitten näkyy? Sen ilmenemismuotoja voivat olla esimerkiksi tapamme kertoa tarinoita ja olla vuorovaikutuksessa, murteet, sanonnat, esittävät taiteet, käytöstavat, rituaalit ja juhlamenot tai luontoa ja maailmankaikkeutta koskevat tiedot, taidot ja käytännöt. Suomalaisia aineettoman kulttuuriperinnön osasia on tallennettu Elävä kulttuuriperintö wikiarkistoon, jossa tilaa on vielä monelle paikalliselle erityiselle tavalle tai perinteelle.
Miten säilyttää aineetonta kulttuuriperintöä?
Pohjois-Pohjanmaan eteläosissa säilytetään kulttuuriperintöä monin tavoin. Wanhan woiman Perinnekeskuksen halleissa on koneita ja laitteita sekä yhdistyksen jäsenillä osaamista niiden käyttöön. Ryyppymäki String Band on koonnut alueella sävellettyä ja esitettyä kansanmusiikkia osaksi ohjelmistoaan. Opistoissa, kouluissa ja harrastuspiireissä siirretään kulttuuriperintöä jatkuvasti. Jokainen meistä säilyttää kulttuuriperintöään joka ainoa päivä.
On hyvin tärkeää, että emme itse kamppaa itseämme ja vähättele omaa kulttuuriperintöämme. Jokainen voi tutustua omaan, henkilökohtaiseen kulttuuriperintöönsä, se on valtavan mielenkiintoinen matka. Yksilöinä me liitymme laajempiin tarinoihin. Taiteen avulla yhteisön tuntoja ja kokemuksia tiivistetään käsiteltävään muotoon. Laulut, runot, kronikat, näytelmät tiivistävät koettua ja siirtävät perintöä jälkipolville.
Taiteen ja kulttuurin arvostaminen on ilmainen teko. Toki taide ja kulttuuri tarvitsevat myös konkreettisesti rahaa, mutta surullisinta on huomata joskus omaan kulttuuriin, oman alueen kulttuuriperintöön tai taiteen harrastamiseen liittyvää arvostuksen puutetta. Ilman kulttuuria ja taidetta kuihdumme. Suomen taiteen kultakaudella Suomi juostiin, maalattiin ja sävellettiin maailmakartalle. Tarvitsemme uuden luomista ja jo olemassa olevan säilyttämistä, jotta maailmankartalla pysymme.
Syksyllä 2025 on kaikilla mahdollisuus kuulla upeita luentoja alueemme kulttuuriperinnöstä Jokihelmen opistolla. Kulttuuriperintöhanke on mukana tarjoamassa kahvit luentojen alussa Haapaveden opistolla ja Oulaisten lukiolla sekä striimaa luennot. Lisätietoa luennoista löytyy Jokihelmen opiston sivuilta tai allekirjoittaneelta. Ilmoittautuminen auttaa meitä varaamaan oikean määrän kahvia ja pullaa.
Anna-Mari Laulumaa
Projektipäällikkö
Kulttuuriperintö eilen, tänään ja huomenna-voimaa yhteiskehittämisestä -hanke
puh. 050-4322900 /0400-467567
